VASTAAKO AMMATILLINEN KOULUTUS TYÖELÄMÄN TARPEISIIN?

Ammatillisen koulutuksen uusi lainsäädäntö ja rahoitusmalli tulevat voimaan v. 2018 ja jo sitä ennen ammatillinen koulutus tehostaa toimintaansa rahoitustason leikkausten myötä merkittävästi vuosina 2016-2017. EK:n asiantuntija Mirja Hannulan mukaan koulutuksen järjestäjien tulee erikoistua ja sopia keskenään työnjaosta, jotta eri alojen osaamis- ja koulutustarpeisiin voidaan vastata nykyistä paremmin. Koulutuksen järjestäjäverkon ja koulutustarjonnan koordinaation on oltava tiukasti OKM:n ohjauksessa.

Tuskin koulutusreformi olisi kärkihankkeena, jos ammatillinen koulutus kohtaisi työelämän tarpeet (ml. tietysti hallituksen säästötavoitteet). Koulutuksen järjestäjien erikoistumisessa eri aloille ei ole mitään uutta. Eri alojen tarpeiden määrittely yhteistyössä yritysten, koulutusten järjestäjien ja opiskelijoiden kanssa on mielestäni tämän reformin SE JOKIN ja on mielenkiintoista nähdä miten se tullaan organisoimaan. OKM:n rooli koordinaattorina on itsestään selvää.

Yksi uudistuksen tavoitteista on lisätä ja monipuolistaa työpaikalla tapahtuvaa opetusta sekä parantaa sen laatua. On hyvä että ammatillisen koulutuksen opiskelijat pääsevät yrityksiin tekemään ihan oikeita töitä oikeisiin toimintaympäristöihin. Toisaalta myös työssäoppimispaikka vaikuttaa paljon siihen, miten paljon opiskelija saa työssäoppimisjaksostaan irti. Osaamisen hankkiminen ja osaamisen laadun varmistaminen työpaikoilla tuovat omat haasteensa, sillä työssäoppimispaikat ovat erilaisia. Tässä tärkeänä asiana on ehdottomasti yritysten ja oppilaitosten välinen yhteistyö sekä työpaikkaohjaajien koulutuksen merkitys. Miten saadaan tasavertaistettua yritykset, jotta kaikki opiskelijat saisivat riittävästi ohjausta? Toisaalta, mikä on riittävästi, kun opiskelijatkin ovat erilaisia?

Kun koulutustarjonta ei vastaa työelämän tarpeisiin riittävällä vauhdilla, ovat yritykset perustaneet omia koulutuslinjoja, joilla koulutetaan työntekijöitä yrityksen tarpeisiin. Esimerkiksi Ruovedellä toimivalla ikkunatehtaalla Inwidolla on kokemusta jo kymmenen perättäisen koulutuksen järjestämisestä yhdessä Tampereen seudun ammattiopisto Tredun kanssa. Koulutus kestää 12 viikkoa ja käsittää ovi- ja ikkunavalmistuksen perusteet (http://www.aamulehti.fi/kotimaa/ikkunatehtaalla-hammastellaan-miksei-koulutus-suoraan-tyohon-kiinnosta-hakemusten-maara-romahti-24280572/). Työelämälähtöinen koulutus on varmasti tehokas tapa saada suoraan työelämän tarpeisiin räätälöityjä osaajia, mutta kuka määrittelee tällaisessa koulutuksessa koulutuksen laajemmat tavoitteet? Onko tiukasti spesifioidun, pelkkää teknistä ammattitaitoa tarjoavan koulutuksen järjestämisessä oikeasti järkevää, vai tulisiko tällaisissakin koulutuksissa varmistaa opiskelijan valmiudet elämään ylipäätään, tai edes valmiudet ammatilliseen osaamisen koulutuksen järjestävän yrityksen ulkopuolella?

Työelämälähtöinen koulutus on erittäin hyvä asia. Yritykset saavat sillä tavoin juuri heidän tarpeisiinsa soveltuvia erikoisammattilaisia. Aiemmin ammattikoulutuksesta taisi valmistua enemmän “yleismies-Jantusia”. Heitä mitenkään väheksymättä nykypäivänä tarvitaan erikoistuneempia ammattilaisia. Tietoteknistymisen myötä ajaudutaan yhä spesifimpeihin ammatteihin, joissa on vaatimuksena erittäin yksilöllistä ammattiosaamista. Esimerkiksi konepajateollisuudessa tarvitaan uusien innovaatioiden myötä yrityksien patentoimien ratkaisujen erityisosaajia. Näihin tehtäviin saadaan perusosaaminen ammattiopistosta, mutta yritykset itse hiovat näistä ammattilaisista erityisammattilaisia palvelukseensa. Asian kääntöpuoli on se, miten näiden ammattilaisten käy, jos yritys syystä tai toisesta lopettaa toimintansa?

Uusi ammatillisen koulutuksen lainsäädäntö ja työelämälähtöisyys ovat saaneet myös kritiikkiä. Uusi lainsäädäntö vaatii enemmän resursseja työpaikalla nykyisiin työssäoppimisjaksoihin verrattuna. Voi olla, ettei kovinkaan monella yrityksistä ole vielä minkäänlaista käsitystä siitä, miten työpaikan ohjausrooli muuttuu ja mitkä ovat reformin kustannusvaikutukset työpaikoilla. Lainsäädäntö on myös epämääräinen muun muassa työssäoppimisjaksojen kestosta. Nykyisin työssäoppimista eli harjoittelua on vähintään 30 osaamispistettä yhteensä 180 pisteen tutkinnosta, mutta sen korvaavalle uudelle koulutus­sopimukselle ei ole lakiluonnoksessa määritelty vähimmäis- tai enimmäismäärää. Haasteena on myös opiskelijoiden oikeudet. Koulutussopimusopiskelija voisi tehdä palkatta työtä työnantajalle jopa kolmen vuoden ajan. Kun häntä eivät koskisi työaikalain säännökset, töitä voitaisiin teettää jopa seitsemänä päivänä viikossa ilman vastiketta eikä yrityksen omille osa-aikatyön­tekijöille tarvitsisi tarjota ensin töitä. Onko yrityksillä oikeasti antaa oppijoille niitä eväitä, joita lainsäädäntö vaatii? Onko aikaa antaa myös arviot työssäoppimisjaksoista ja näytöistä? Kuinka yritysmaailma on ollut mukana lainsäädännön prosessissa ja ovatko tavoitteet yhteiset?

Ammatillisen opetuksen tarkoitus on opettaa ammatin perusteet ja opintojen edetessä ja työelämässä tapahtuu erikoistuminen ja tietojen ja taitojen syventäminen. Kouluissa ei ole resurssipulan vuoksi yleensä käytettävissä uusimpia koneita ja laitteita. Koneet maksavat paljon ja vanhenevat nopeasti. Työpaikoilla onkin koneiden käyttöaste erilainen tuottavuuden maksimoimiseksi. Opetuksessa ei myöskään voida perehtyä kaikkin harvinaisiin erityistekniikoihin vaan on luonnollista että sellaiset opitaan työpaikalla.

Ammatillisessa koulutuksessa opitaan myös yleisiä työelämätaitoja jotka eivät ole haitaksi millään alalla. Lasken tällaisiin mm. yrittäjyys-, asikaslähtöisyys-, turvallisuus- ja laatuosaamisen. Työpaikoilla arvostetaankin kun omaa jonkun ammattitutkinnon, eikä koulutuksen tarvitse vastata juuri sitä tehtävää mihin palkataan. Jokaisella työpaikalla opetellaan kuitenkin siihen taloon kuuluvat työt ja tavat.

Se, että työelämällä ja koulutuksella on paljon kanssakäymistä puolin ja toisin, on hyvä asia, koska silloin tulevat esiin myös koulutuksen haasteet. Työpaikoilla ei voida olettaa että kouluista valmistuu juuri heille koulutettu erikoistunut työntekijä, kun voi olla ettei vuoden päästä kyseistä firmaa ole edes olemassa.

ILMIÖOPPIMISEN HAASTEET JA MAHDOLLISUUDET

Ilmiöpohjaisella oppimisella tarkoitetaan oppiainerajat ja jopa oppilaitosrajat ylittävää kokonaisvaltaista, todellisen maailman ilmiöitä aidossa kontekstissa tarjoavaa opetusta, jossa edetään tyypillisesti ongelmalähtöisten menetelmien mukaan.  Oppijat oppivat ratkaistessaan ryhmissä oikeita reaalimaailman ongelmia ohjatusti vaiheistetun ongelmanratkaisuprosessin mukaan. Näin ollen ilmiöoppimisen suurin haaste ja samalla mahdollisuus on uuden viitekehyksen onnistunut luonti jälleen kerran siten, että palaamme fragmentoituneesta ajattelusta takaisin juurille eli kokonaisvaltaiseen ajatteluun.  

Haaste on heitetty opettajille, opiskelijoille ja koko yhteiskunnalle. Haaste edellyttää laajaa verkostoitumista, mikä ei liene enää ongelma digimaailmassa. Haaste edellyttää yhden pienen tai suuren ilmiön näkemistä isommassa kontekstissa, jolloin tarkastelun (ja oppimisen) tuloksena pitäisi syntyä kohta kerrallaan kokonaisvaltaisempi näky ympäröivään maailmaan. Ei paha:)

Puhuttaessa ilmiöoppimisesta voidaan käyttää myös termiä monialaiset oppimiskokonaisuudet. On hyvä oppia monialaisuutta jo opiskelujen aikana, sillä työelämässä siitä on varmasti hyötyä. Ilmiöoppiminen voi olla opiskelijoille motivoivaa, sillä he voivat itse vaikuttaa niin tutkittaviin aiheisiin kuin opiskelutapoihinkin. Silti herää kysymys, opitaanko ne tärkeät olennaiset asiat vai onko oppiminen vain pintaraapaisua jostain? Ilmiöoppimisessa ohjaajan rooli onkin merkittävä, sillä hänen tehtävänään on saada opiskelijoille innostus ja motivaatio opiskeltavaan asiaan. Mitä oppimiselle käy, jos ohjaaja ei saa näitä asioita haltuun? Toisaalta voisi myös kysyä, sopiiko ilmiöoppiminen kaikille?

Opettamisen monimuotoisuus

Kokonaisvaltainen opettaminen voi toisaalta olla juuri keino opettaa erilaisia oppijoita. Opetukseen voidaan integroida eri alojen taitoja ja esimerkiksi liikunnallisuus ja sosiaaliset taidot voidaan ottaa osaksi teoreettisen aineen opettamista. Sitomalla opetettava aihe luontevasti osaksi laajempaa ilmiötä, oppiminen voi olla huomattavasti tuloksekkaampaa kuin irrallisen teoreettisen tiedon opettaminen. Mutta kuka määrittelee, mitä taitoja milloinkin tulisi oppia? Millä varmistetaan oppimisen riittävä sisältö?

Vanhasta liitutaulu + koululuokka + opettaja + passiiviset oppilaat - ajatusmallista on päästy ilmiöoppimisen kautta eroon. Oppijat ovat kovin erilaisia, mutta ennen kaikkea maailma ympärillämme on erilainen ja tarvitsemme erilaisia osaajia. Lopultakin on ymmärretty se tosiasia, että tapamme oppia ovat erilaisia ja tarvitaan enemmän luovuutta opetustapojen joukkoon. Ilmiöoppiminen ottaa huomioon eri tavalla oppivat opiskelijat. Kunhan vain sitä osataan käyttää hyväksi oikein ja varmistetaan opiskelijoiden riittävä osaaminen.

Opettajalta ilmiöpohjainen oppiminen vaatii paljon, ainakin alkuvaiheessa. Tapojen muuttaminen vie aikaa, yhteistyötä tulee tehdä eri oppiaineiden opettajien kanssa ja omaa osaamista pitää kehittää. Tämä kaikki vie paljon aikaa ja energiaa ennen kuin hyvät toimintatavat ovat juurtuneet arkeen. Kuinka opettajat selviävät tästä haasteesta? Kuinka opettajakoulutuksessa ilmiöoppiminen otetaan huomioon? Viekö ilmiöoppimisen alkuun saaminen resursseja jo nyt pienistä resursseista?

Ilmiöoppiminen ja hyvinvointiosaaminen

Miten siis ilmiökeskeisessä opetuksessa otetaan huomioon hyvinvointi näkökulma? Opetuksen järjestäminen ilmiökeskeiseksi, paitsi auttaa siihen että opetuksesta tulee havainnollisempaa ja elävämpää, edesauttaa sitä että asiat jäävät paremmin mieleen. Se että opetusta viedään mahdollisuuksien mukaan aitoihin oppimisympäristöihin ja tehdään opetuksesta liikkuvaa, luovaa ja havainnollista on oppilaille paljon motivoivampaa kuin vain istua pulpetissa kuuntelemassa valmiiksi pureskeltua tietoa. Ilmiöoppiminen vaatii opiskelijalta enemmän aktiivisuutta ottaa asioista selvää ja osallistua ryhmätyöskentelyyn. Mutta tällainen oppimistapa on lähempänä työelämässä toteutuvaa oppimista. Auttavaisuus, kannustava asenne ja erilaisuuden ymmärtävä kohtaaminen on hyvä pohja kaikessa opetuksessa.

Korostaisin oppilaskeskeisyyttä ja sitä että otetaan erilaisuus huomioon. Jokaisella on erilaisia heikkouksia ja vahvuuksia. Ryhmätöissä ja sopivassa ilmapiirissä yksilö voi saada tukea ryhmältä ongelmatilanteissa. Vastaavasti, kun opetus on kannustavaa ja vahvuuksia korostavaa, ryhmä hyötyy yksilön vahvuuksista. Kaikkeen opetukseen liittyy kasvatuksellinen näkökulma mikä lähtee opettajan arvomaailmasta.

Aloitusviesti ryhmäläisille

Terve, tästä alkaa meidän Ankkuritehtävä 2 blogin taival. En ole lisännyt mitään kummallista ja ulkoasukin on mallia "yksinkertainen", joten jos joku haluaa täydentää pohjia niin siitä vaan.
Tuula